Eron hetki

Kuolema. Sen lopullisuus pysäyttää. Sen peruuttamattomuus paiskaa ilmat keuhkoista. Sen kaipaamaan jäävien kokema epäoikeudenmukaisuus raivostuttaa. Miksi juuri minä? Miksi juuri hän? Miksi juuri nyt?

Ei sillä, etteikö se epäoikeudenmukaisuuden kokemus olisi oikeutettu, aivan varmasti on. Niin se taitaa olla, että elämä nyt vaan arpoo kaikenlaista paskaa milloin kenellekin, ei sillä ole lempioppilaita tai inhokkeja.

Suremaan jäävät. Leski. Jonka kaipaus on niin mittaamaton, että sydän pakahtuu. Kuinka siitä voi selvitä? Menetyksen tunne, hän on poissa. Yksinäisyys.
 
Kyyneleet kirpoavat silmiin. Toteutumatta jääneet suunnitelmat ja unelmat. Tulevien yhteisten hetkien toteutumatta jääminen, arjessa ja juhlassa, katkeraa. Muistot yhteisistä hetkistä, ne hymyilyttää ja naurattaakin. Lämmin kiitollisuuden tunne. Ja samalla hetkellä viiltävä ikävä jäätää sydäntä ja se, että uusia muistoja ei enää tule.

Ajan kuluessa suru ja ikävä eivät häviä. Tai laimene. Niiden kanssa pitää kaiketi oppia pärjäämään. Voisi kai sanoa, että niistä tulee osa itseä.



5.2.2012 lapsemme kastettiin. 5.2.2013 tulevan mieheni isä saatettiin haudan lepoon. Circle of life indeed my friends.

Lepää rauhassa rakas appi, viimein kipusi ovat poissa.