Morsian hakoteillä

Käytiin tosiaan häämessuilla viikko sitten, kuten aika moni muukin tuleva aviopari, tai morsian kaasoineen. Parhaiten edustettuna tuntui äkkiseltään olleen sormukset, minäkin ihan paria kokeilin ja sain melkein jumiin sormeenkin. Nättejähän nuo oli monetkin, tällä kertaa sitä mun sormusta ei kuitenkaan löytynyt.

Sen sijaan mukaan lähti MORSIUSPUKU. Niinkuin mä olen täällä suu vaahdossa messunnut, että minun puvun muuten tekee tuleva kälyni ja piste. Joopa joo, siellähän se oli sitten se puku jota kävin, monien muiden pukujen joukossa, kokeilemassa ennen joulua. Tämä kyseinen puku oli todella lähellä mun visiota ja nyt siinä oli suorastaan ohittamaton messutarjous. Ei muuta kuin soitto tulevalle kälylle kankaiden hinnoista noloin anteeksipyytelyin ja mars kassalle. Tässä pientä esimakua, nyt kun kerran tuli lesottua:

Mulla on hääpuku!Ja se on ihana!

Käytiin myös aiemmin tällä viikolla ostamassa metri pitsiä. On muuten hinnoissaan, mutta onhan ne kauniita. 128 euroa maksoi Villisilkistä mukaan lähtenyt pätkä, ja siinäkin on 20 pinnaa messualea. Huh. Mutta pitsin idea siis on, että siitä taitava ompelijattaremme pyöräyttäisi boleron mekon kaveriksi. Ja ylijäämäpitseillä voisi virittää vaikka juhlalaukkua, tuon metrin kun tosiaan luulisi riittävän pikkuboleroon mainiosti.

Tässähän alkaa ihan vaivihkaa hommat kääriytymään pakettiin.

Mitäs messulöytöjä te teitte?

Kuolema. Sen lopullisuus pysäyttää. Sen peruuttamattomuus paiskaa ilmat keuhkoista. Sen kaipaamaan jäävien kokema epäoikeudenmukaisuus raivostuttaa. Miksi juuri minä? Miksi juuri hän? Miksi juuri nyt?

Ei sillä, etteikö se epäoikeudenmukaisuuden kokemus olisi oikeutettu, aivan varmasti on. Niin se taitaa olla, että elämä nyt vaan arpoo kaikenlaista paskaa milloin kenellekin, ei sillä ole lempioppilaita tai inhokkeja.

Suremaan jäävät. Leski. Jonka kaipaus on niin mittaamaton, että sydän pakahtuu. Kuinka siitä voi selvitä? Menetyksen tunne, hän on poissa. Yksinäisyys.

Kyyneleet kirpoavat silmiin. Toteutumatta jääneet suunnitelmat ja unelmat. Tulevien yhteisten hetkien toteutumatta jääminen, arjessa ja juhlassa, katkeraa. Muistot yhteisistä hetkistä, ne hymyilyttää ja naurattaakin. Lämmin kiitollisuuden tunne. Ja samalla hetkellä viiltävä ikävä jäätää sydäntä ja se, että uusia muistoja ei enää tule.

Ajan kuluessa suru ja ikävä eivät häviä. Tai laimene. Niiden kanssa pitää kaiketi oppia pärjäämään. Voisi kai sanoa, että niistä tulee osa itseä.

5.2.2012 lapsemme kastettiin. 5.2.2013 tulevan mieheni isä saatettiin haudan lepoon. Circle of life indeed my friends.

Lepää rauhassa rakas appi, viimein kipusi ovat poissa.

***

Tämä maailma on meri myrskyisä,

ole loistona luodolla sen .

Silloin kun on hetki viimeinen,

olkoon purjeeni valkoinen.

***

No hei vaan hei pitkästä aikaa! Aurinko paistaa (no helvetti vihdoinkin!), lumet sulaa (ei riittävän nopeesti), ystäväpiiri tiputtelee vauvauutisia (i-ha-naa!), tukka kasvaa (ei riittävän nopeesti), kilot vähenee (ei riittävän nopeesti), ipana kasvaa (IHAN liian nopeesti), häät lähenee (päivästä riippuen joko ihan liian nopeesti tai ei riittävän nopeesti). Mainiota maaliskuuta ystäväiseni!

Mulle tarjottiin appivainaan (vähän joo ehkä väärä termi jos tarkkoja ollaan, mutta eihän me olla? Muotoseikkoja.) vihkisormusta, että josko tästä saisi pienentämällä hyvän. Arvannette varmaan että en tällaista tarjousta lähtenyt torjumaan. Voin kertoa, että tunnetila oli sellainen liikutuksen, tietynlaisen nöyryyden, kiitollisuuden, kunnioituksen, ikävän, myötätunnon, onnen, kunnian ja mitähän vielä sekoitus. Voi itku. Priceless. Arvostan.

Mun sormusvisio ei ole juurikaan muuttunut aikaisemmasta, ja kun tämä haltuun saamani kultakimpale vielä on ihan täydellinen siihen mitä olen ajatellut niin ei voi kuin olla kiitollinen. Ja vaikka ei olisikaan täydellinen, niin aivan varmana siltikin olisin sen ottanut. Se on siis tämänmoinen:

Kyseessä on siis ihan simppeli rengas. Mutta yksinkertainen on kaunista. (Kattokaa vaikka mua. Heko heko.) Tuohon sitten pienennystä jä vähän timangia niin se olis sitten siinä. Ihan mahtavaa olisi, jos työn saisi tehtyä niin, että jo olemassa oleva kaiverrus säilyisi. Siis appivanhempien hääpäivä. Ja niin että meidänkin sinne vielä mahtuisi.

Ja sitten. Luin edellisen tekstini tässä tuoreilla silmillä, ja totesin että otsikko saattaa blogini aiheen huomioon ottaen olla harhaanjohtavahko. Anteeksi, en tosiaan siinä hetkessä tajunnut yhtään. Ja kun sitten lähtee lukemaan niin, no, aika paha. Tuli kirjoitettua miten sattuu, oli meinaan vähän epäselvä olo muutenkin. Toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään, olisin voinut ihan alkuun kertoa mistä on kyse ja miettiä otsikointia kaksi kertaa ennen julkaisua.

Ja sitten vielä. Baby-updatet on vähän jääneet, voisin lanseerata sen uudellaan jollain kertakaikkisen nasevalla otsikolla. Baby-sana saa nimittäin nyt poistua kuvioista koska a) meillä ei ole enää vauvaa vaan varsinainen touhottaja-taapero, b) en ole varma, mutta termi saattaa vetää puoleensa vähän toisenlaisista beibeistä kiinnostuneita, ja c) sillä on aika veikee meininki aina välillä, ainakin mun mielestä. Lukee sitten taas ken tahtoo.

Näin. Vastasinkin jo erääseen kommenttiin, että yritän tästä taasen ryhdistäytyä ja alkaa päivittelemään aina kun päiviteltävää on. Ja onhan sitä kyllä koko ajan, kun vaan jaksaisi. Eiköhän tää tästä taas, sitä mukaa kun kevät etenee ja ilmat lämpenee niin meikäläisenkin vireystila ja inspiraatio paranee. Saisi jo lumet sulaa. Ei ole talvi mun juttu ei tosiaankaan.

Nimittäin vessapaperi. Joo se on hyvä olla ajoissa liikkeellä näissä hääasioissa. Meidän häissä nimittäin pyyhitään äässit teidän hengentuotoksiin. Somaa, eikö?

Rakkautta on runo vessapaperissa.

...on nimittäin päästä elokuviin, kahdestaan. Treffi-illat on vähän niinkuin suola parisuhteen poppareissa, ehe ehe. Vaikka en määrittelekään itseäni suureksi elokuvakriitikoksi, voinen silti laittaa pari ajatusta paperille kyseiseen filmiin liittyen.

Elokuva oli osuvasti 21 tapaa pilata avioliitto, ja täytyy sanoa että tykkäsin. Mehän emme tokikaan näistä tavoista omia toimintatapoja löytäneet, sillä meidän liitto tulee olemaan täydellinen. Luonnollisesti.

Elokuvassa siis käsiteltiin vakavia asioita mm. vähättelyn, alkoholismin, valehtelun ja ripustautumisen kautta pettämiseen. Että ihan tosia, parisuhteen tuhoavia toimintamalleja. Hieman ehkä itsestäänseviä juttujahan ne oli, mutta se kertoo mielestäni ennemminkin - surullista kyllä - nykymaailman surkuhupaisasta menosta kuin käsikirjoittajan halusta mennä matalan aidan yli. Koska noitahan ne asiat on, joilla saa toisen puoliskonsa nostamaan kytkintä. Ja joo, tapoja ryssiä parisuhde on pikkasen enemmän, just niin monta kun on ryssittyjä parisuhteita, mutta noi nyt on ehkä sitä selkeintä pässinlihaa.

Filkan tunnelma oli kuitenkin ihan positiivinen, kaiketi siksi että esimerkkitapaukset olivat melko alleviivaavia karikatyyrejä jopa. Että eihän kukaan nyt OIKEASTI tolla lailla. Lisää vielä onnellinen loppu ja tämän hetken kuumimmat kotimaiset näyttelijät, sopiva elokuvan pituus (1,5h), popparia, karkkia ja limua sekä vastaanottavainen yleisö ("jes, vapaailta IHAN KAKSISTAAN!") ja voila, onnistunut treffi-ilta on taattu.

Suosittelen siis, ihan vaikka parin vuoden välein kerraten. Hyvää pääsiäisen jatkoa tipuset!

Moni varmaankin tunnistaa tilanteen, jossa tuntuu että puhuu sen oman pikku pupulinsa kanssa täysin eri kieltä (tai sitten ei ja minä huomaan olevani harvojen ja valittujen ruikuttajien joukossa, voi himskatti!). Että omasta mielestä puhuu ihan järkeviä ja ilmaisee itseään ymmärrettävän johdonmukaisesti. Ja kuitenkin siipan tulkinta asiasta on jotain ihan käsittämätöntä. Meillä viimeisin konkreettinen esimerkki tästä tapahtui kutsukortteja suunnitellessa. Monogrammia hahmotellessa selitin ettätämmöinen olisi just hyvä (juuri nyt en muista mitä kuvailevaa sanaa tämmöisen tilalla käytin) ja ukko piirtää koko ajan tuollaista (edelleen, en enää muista mistä tarkalleen sillä kertaa väännettiin kättä, tästä on jo aikaa). Meni monta paperiarkkia mun vaahdotessa tämmösestä ja aina vaan tulos oli jotakin tuollaista. Arvaatte varmaan että siinä alkoi jo molemmilla pinna napsahdella. Kunnes älysin kysyä, että mitä tämmöinen ukon mielestä sitten tarkoittaa kun mun mielestä se tarkoittaa tätä, ja sitten otin ihan itse kynän kauniiseen käteen ja tuhersin jotain paperille. Ja kappas vaan kun miehen mielestä se mun käyttämä tämmöinen-adjektiivi tarkoitti juurikin sitä mitä hän itse oli koko ajan piirtänyt. Kuinka briljanttia. Kyllähän tämä esimerkki toimisi paremmin, jos muistaisin mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Joka tapauksessa, ei siis puhuttu samasta asiasta eri nimellä, vaan eri asiasta samalla nimellä. Equally confusing, sanoisin.

Jos joku ei perusteelliseesta tilittämisestä huolimatta introstani mitään ymmärtänyt niin ei hätää, itse asiallani ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Tuli nimittäin taannoisesta kulttuurikokemuksestani mieleen kurssi, jonka kävin tradenomiopintojeni aikana. Kurssin nimi oli "Building successful couple relationships". Koska kyllähän nyt jokaisen liiketalouden tradenomin perusosaamiseen kuuluu parisuhdekoukeroiden suvereeni hallinta. Joo oli tosiaan vapaasti valittavien kurssien joukossa tämä.

Enivei, yksi kurssilla käsitelty aihe oli rakkauden kielet, olikohan niitä viisi peräti nimettynä. Niitä ovat mm. palvelukset, lahjojen antaminen ja kahdenkeskinen aika. Nyt on tosi hataralla pohjalla tämä teoriapuoli, mutta suosittelen googlaamaan, 5 rakkauden kieltä, varmana löytyy. Itsehän en jaksa. Aiheesta on siis ihan kirja olemassa, ihan ajatuksia herättävää lukemista sekin. Asian ydin on siis siinä, että eri ihmisillä on eri tavat ilmaista rakkauttaan, ja vastaavasti tulkita toisen rakkaudenosoituksia. Ja ongelmia syntyy kun kahdella toisiaan rakastavalla ihmisellä on eri rakkauden kielet. Että sitten kaikuu kuuroille korville rakkaudentunnustukset. Siis, toisen tapa osoittaa rakkautta on vaikka kukkasten ja korujen kantaminen rakkaalleen kun taas toinen kaipaa kynttiläillallisia ja pitkiä kävelyjä rannalla. Tarkoitetaan samaa, käytetään vaan eri kieltä. Ja sitten, pahimmassa tapauksessa, kun ei koeta saavan rakkautta niin sitä pahimmassa tapauksessa lähdetään hakemaan muualta. Vaikka kummankaan tunteet ei olisi muuttuneet mihinkään.

Eli tunnistamalla rakkaansa, ja toki myös omansa, rakkauden kielen (vaikka kyllähän me tiedetään että tosiasiallinen rakkauden kieli on saksa) voi välttyä väärinymmärryksiltä. Tai pikemminkin ymmärtää toista oikein.

No jaa, mun korvaan tämä aikanaan kuulosti aikamoiselta jenkki-itsehoito-huuhaagurujen rahantaontahommalta (ja kuulostaa muuten edelleen), mutta toisaalta pohjimmiltaanhan kyse on jälleen kerran siitä että me ollaan kaikki hei erilaisia. Se, mikä saa kenetkin tuntemaan itsensä rakastetuksi ja kuinka rakkauttaan osoittaa, on myös eriäviä. Ehkä ihan hyvä itse- ja parisuhdereflektion viitekehys tämäkin? Vaikka eihän kukaan meistä tällaista parisuhteenhoito-opasta tarvitse, eihän ;).

Ja loppuun paljon käytetty "tulossa seuraavassa-koukku": ongelmia kirkon kanssa, pysykää viritettyinä.

Sain pari päivää sitten puhelun kirkolta. Että on kuulemma sitten urut rempassa meidän häiden aikaan. Ja pillit yms. yms. osat sitten siellä varmaan kirkkosalin lattialla levällään, eivät osanneet sieltä vielä tarkemmin sanoa. Ehkä jotain sermiä voi sitten miettiä tai jos pitää väliovia sulkea. Flyygeli löytyy kyllä. Ja äänentoistosta - jos vaikka haluaa kaiuttimista soittaa musiikkia - olisi hyvä jutella kanttorin kanssa, hän kun tietää akustiikasta jne. paremmin. Just.

No, mulla ei ole mitään flyygeliä vastaan, saa sellasellakin ihan kivat soundit. Eikä muuten ole ukollakaan, muistin senkin tässä varmistaa. Mutta se, että jos ne urut lojuu siellä lattialla ja jotain sermijuttuja on siellä sitten viriteltynä tai pahimmillaan puolet salista väliseinän takana... joo ei hyvä. Ei hyvä ollenkaan. Varaan bridezilla-hetkeni sitten tämän asian puintiin, tiedoksi vaan kaikille.

Tällaista, voi huokaus. Pitänee soitella kirkolle parin kuukauden päästä ja udella urkujen kohtalosta tarkemmin. Josko heillä silloin olisi selvemmät sävelet.

Ja muuten myös haisten. Tässä välissä haluaisin vedota teihin kaikkiin koiranomistajiin. Nimittäin on noi jalkakäytävät ihan järkyttävässä kunnossa talven jäljiltä kun sulavat koirankakkakikkareet paljastuu lumen alta. Hyi helvetti. Ja ennen kuin kukaan älähtää että en minä mutta muut, niin mitäs jos vaan sovittaisiin että JOKAINEN koirallinen kerää oman parhaan ystävänsä jätökset pois? Vai kuvitteleeko joku olevansa niin erityislaatuisessa asemassa ettei juuri hänen itsensä tarvitse vaivautua, eihän nyt yhden mamman pikkukullannupun sievät pikkupapanat häiritse. Vai onko joku niin nuija että kuvittelee talvella tehtyjen skeidojen mystisesti katoavan sinne hankeen? Voin nimittäin kertoa että ei muuten häviä, pakastepaskat säilyy siellä oikein mukavasti talven ajan, tervehtiäkseen sitten kevättä freesseillä sulotuoksuillaan. Yäk. Joku roti nyt aikuiset ihmiset. Ja niille jotka nyt vetoavat siihen, että lapset ei ulkoiluttaessaan kerää niitä jätöksiä, niin terveisiä vaan että opetatte keräämään tai sitten kusetatte koiranne itse. Perheessä kuitenkin se aikuinen on tästäkin asiasta vastuussa.

Ja ihan turha itkeä että kun ei ole niitä koirankakkaroskiksia tarpeeksi. Sitten varmaan kannetaan ne hauska-pussit seuraavalle pöntölle. Tai potkitaan kikkareet edes ojaan, kunhan ne läjät ei jää siihen keskelle katua. Tai jos tämä on ylivoimaista niin mitäs jos ei hankkisi koiraa ollenkaan? Koska ihan rehellisesti en juurikaan liioittele jos väitän että täällä meilläpäin kävelytiet on tällä hetkellä päällystetty koiranpaskalla. Voi tietysti olla että tällaista ei ole muualla, jolloin voin vain todeta asuvani idioottien keskellä. Tähän liittyen muuten löysin (tästä on jo aikaa) meidän omalta takapihalta läjän, joka luullakseni oli ulostautunut silloisen naapurin koiran takapäästä... Että kyseessä voi hyvinkin olla paikallinen ilmiö. Huhhuh.

Ja sitten ihmetellään kun koirista ei pidetä.

Huom! Tämä ei luonnollisestikaan koske ystäviäni tai sukulaisiani, joilla on koira. Koska kyllähän te olette vastuullisia koiranomistajia, eikö?

cheezburger.com

P.s. Mulla ei ole mitään koiria vastaan, ainoastaan niiden omistajia. Siis niitä, jotka eivät hoida velvollisuuksiaan.

P.p.s. Helppohan mun on täältä huudella, kun ei ole koiraa. Ymmärrän kyllä että vahinkoja sattuu, pussit unohtuu kotiin yms. Mutta silti, kyllä on kadut kauhean näköisiä tällä hetkellä.

Terveisin,
kakkapujotteluun kyllästynyt

Palomiehen morsian jakoi taannoin ajatuksiaan riitelystä ja haastoi samalla meidät muut hääbloggaajat kirjoittamaan aiheesta. Mahtavaa, oli virkistävää lukea hieman totutusta poikkeavaa parisuhdetilitystä. Pakkohan munkin on laittaa lusikkani soppaan.

Me ei nimittäin tosiaankaan osata riidellä. Ainakaan sillälailla rakentavasti ja kunnioittavasti, mistä parisuhdegurut messuaa (käsi ylös ken osaa!). Ei todellakaan mitään "minusta tuntuu nyt siltä, ettet arvosta minua ja yhteistä kotiamme kun jätät likasukkasi mielestäni hyvin usein lattialle pyykkikorin sijaan". Ja sitten toinen vastaa että "minun likasukkien jättäminen lattialle saa siis sinut tuntemaan itsesi jokseenkin arvottomaksi silmissäni ja se selvästi turhauttaa sinua. Se ei pidä paikkaansa, anteeksi, tarkoitukseni ei ollut loukata tunteitasi ja yritän jatkossa parhaani mukaan muistaa siirtää pyykit sinne minne ne kuuluvat." Ehei, ihan on sitä "joku on TAAS jättänyt sukat lojumaan minne sattuu, AINA saa perässä kulkea"-settiä. Vaikka tämä taitaa mennä ennemminkin nalkutuksen puolelle, mutta nalkutus kai on aika suosittu riitelyn avauspotku. Ja sitten syytellään puolin ja toisin.

Tosin - kummallista kyllä - meillä ei oikeastaan kumpikaan tartu nalkutus-syöttiin, vaan sitten hieman virnistellen kerätään ne sukat lattioilta. Tässäpä se meidän yleisin "keskustelun" aihe, nimittäin kodin siisteys. Myönnettäköön, että ehkä saattaa olla, että minä "huomauttelen" hoitamattomista tiskeistä (lojui ne sitten likaisina pöydällä tai puhtaana tiskikoneessa), leivänmuruista pöydällä, ripustamattomista pyykeistä ja niistä samperin sukista enemmän kuin avomies, mutta kyllä mulla on ihan omakin lusikka meidän kämpän sotkusopassa. Että periaatteesa pata kattilaa soimaa ja sillä lailla.

Mutta siis huutamista, astioiden heittelyä, haukkumista ja nimittelyä, uhkailua ja kiristystä fyysisestä väkivallasta puhumattakaan meillä ei suustuspäissään harrasteta. Tai muutenkaan. Pienehköä mököttämistä, mäkättämistä ja tiuskimista vaan. Ja siis harvoin meillä suututaan toiseen. Ja silloinkin lähinnä minä suutun, sekunniksi, ja sitten suutun itselleni kun olen niin mitättömän asian vuoksi toiselle vihoitellut. Koska oikeesti, mitä väliä jos joku likasukka lojuu jossain nurkassa. Se on aika helpolla hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ehkä meillä on sitten samansuuntaiset ajatukset asiasta kuin asiasta, kun ei juuri ole ollut tarvis vääntää kättä. Voisin kyllä kuvitella että lapsenkasvatus tuo uusia tuulia myös meidän riitelyilmastoon. Päiväkoti-työpaikka-kotirallin päälle on varmaan ihan kiva sitten rakentavasti sopia lapselle johdonmukaisia rajoja ja sanktoita niiden rikkomiseen. Puhumattakaan oman ajan tasaisesta vuorottelusta ja niin edelleen. Joopa joo, onneksi päiväkotiajat ei näillä näkymin ihan heti ole edessä, ja niinhän sitä onneksi sanotaan että myös lapsi kasvattaa vanhempia.

Kyllä ne muutkin osaa. Siilejä lisää osoitteessa kiroilevasiili.fi. Klik klik s**tana!

Nyt joku voisi helposti väittää, että eihän teillä ole intohimoa tai jotain kun ette kerran riitele. Että kyllä niitä höyryjä kertyy ja niitä pitää pystyä päästelemään. Kyllähän nyt jokaisessa oikeassa parisuhteessa riidellään. No, jos intohimolla tarkoitetaan sellaista vaatteet päältä repivää, pakko saada sut nyt heti-tyylistä elokuva-intohimoa niin kai mun täytyy sanoa, että se on tässä vuosien saatossa jalostunut suhteen alun kiihkeydestä sellaiseen turvalliseen varmuuteen. Että kyllä tässä kerkeää, vähemmälläkin kohkaamisella. Ja mun mielestä hyvä parisuhde ja riitelemättömyys eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Tai jotain. Siis parisuhde voi olla hyvä, vaikka ei yhteen otettaisikaan. MUTTA kaihertavista asioista pitää pystyä puhumaan, sikäli kun niitä on. Sellainen parisuhde ei mielestäni ole terve, jossa ei voi omia mielipiteitään rehellisesti tuoda julki. Ja hei myöskin toisin päin, eli riitely parisuhteessa ei tarkoita huonoa parisuhdetta. Kukin siis tyylillään, tässäkin asiassa. Jokainen pariskunta virittäköön riitelytaitonsa ja -tapansa juuri heille sopivimmalle taajuudelle. Mutta ennenkaikkea kannattaa mielestäni hallita sopimisen, anteeksiannon sekä -pyytämisen jalot taidot

Tulipas taas, ohhoh. Aikasmoista köökkipsykaa, mutta ei voi kauhalla ottaa kun on lusikalla annettu, nih.

Hyvää vappua!

Tarkennetaan heti hieman, eli miksi muodostaa elinikäinen parisuhde.

Katselin tässä aikaa päivää sitten dokumenttia, mielestäni yleltä, mutta ikäväksenne joudun kertomaan, että en sitä ainakaan areenalta enää löytänyt. Lienee jo poistunut valikoimista. Ei ehkä ihme, kun tämäkin blogaus on oikeasti kirjoitettu viime kuun puolella... On näemmä tullut tavaksi kirjoittaa teksti lähes valmiiksi ja sitten seisottaa sitä bloggerissa loppusilausta ja julkaisua odottamassa jopa viikkotolkulla.

No kuitenkin, dokumentissa käsiteltiin mm. ihmisen parinmuodostusta lähinnä biologian ja evoluution kannalta. Että miksi ihminen pariutuu pysyvästi ja millä perusteella kumppani valitaan. Ohjelma ei välttämättä tarjonnut mullistavia löydöksiä, mutta yksi juttu asiaa koskien oli sellainen johon minä en muista aiemmin törmänneeni. On toki feromoneja, hedelmällisen näköistä synnyttäjäfiguuria ja ulkomuotoa joka ylipäätään kielii laadukkaasta geeniperimästä. Mutta, mikä saa ihmisen pysymään saman kumppanin tykönä? Kyllähän noita feromoneja ja vahvat-jyrää-heikot-geenejä on muillakin, kuin sillä oikealla. Ja ylipäätään nisäkäskunnassa tämmöinen on aika harvinaista.

Yksi - minulle - uusi pointti oli ihmisnaaraan piilo-ovulaatio, tarkemmin sen syy (vai onko se sittenkin seuraus?). Monista muista nisäkäsnaaraista nääs huomaa jo kauas että nyt olisi hyvä hetki tositoimiin, jos sukuaan haluaa jatkaa. Miksi ihmisnaaras ei muuta käytöstään kerran kuussa parin päivän ajaksi? No joo, toki olemme nykyään ehkä sivistyneempiä kuin kiimaiset simpanssit ja ehkä osaamme hillitä itsemme, mutta noin periaatteessa. Meistä akoista ei päälle päin tieteilijätyyppien mukaan pysty sanomaan että onnistaako vaiko ei. Että miksi? Noh. Tällä tavoin akka saa ukon hengailemaan tykönään, kun eihän se ukko tiedä mihin aikaan kuusta kannattaa vierailla. Ukon on parempi vähän väliä, ihan useamman kerran kuussa koettaa onneaan. Ei siinä kauas kannata lähteä. Näin saa ihmisuros maksimoitua mahdollisuutensa perimänsä eteenpäinsiirtämiseen.

No entäs sitten, kun pulla on onnistuneesti uunissa? Sitähän voi sitten lennähtää seuraavaan kukkaan, eikö? No ei voi, sillä toinen pointti on ihmislapsen hidas kehitys. On vaan niin vaativa tapaus että pitää molempien vanhempien tsempata tosissaan että hengissä pysyy (vaihtoehtoisesti ihmisäiti on niin avuton ettei kykene siihen yksin, ehe. Ja vastaavasti ihmisisä niin kädetön ettei pysty keskittymään moneen lapsikatraaseen samanaikaisesti. Ehe ehe.) Hitaastikin vielä kasvaa, VUOSIA menee ennen kuin omillaan pärjää, ei siinä voi isipappa lähteä mihinkään, ehei. Pitää saalistaa ja suojella pedoilta. Joten siinä missä miehet etsii helposti sikiävää imettäjää, naiset valitsevat vahvan ja sitkeän ravinnonhankkija-turvamiehen, mikä ei siis nykytutkimuksen valossa ole mullistavaa. Mutta piilo-ovulaatio (ja high maintenance jälkikasvu), kas siinä taikasana elinikäiseen pariutumiseen. On se luontoäiti vaan aika nerokas.


Kuva bongattu täältä.

Tai oikeastaanhan tässä taitaa olla kyse "lapsenpituisesta" parisuhteesta. Sitten kun lapsi on lentänyt pesästä niin mikäs sitä ukkoa estää siinä vaiheessa aloittamaan rumban alusta. Paitsi se, että EI VAAN JAKSA.

On tää vaan aikamoista. Me nyt sitten päädyttiin vaihtamaan kirkkoa. Teille jotka ette syystä tai toisesta tiedä, pieni kertaus: viime syksynä kirkkovalintoja puntaroidessamme harkinnassa oli mm. Espoonlahden kirkko, Espoon tuomiokirkko, Kirkkonummen kirkko ja Haapajärven kyläkirkko. Espoonlahti on meidän (minun) mielestä aika kolkko. Toisaalta siellä on käyty ripillä, kastettu lasta ja haudattu vanhempaa, kotikirkko kun on. Tunnesidekin painaa vaakakupissa. Espoon tuomiokirkko olisi ollut ihana, mutta emme kuulu sen seurakuntaan, joten vihkiaikana olisi ollut vain klo 17, ja sekin valitsemaltamme päivältä jo varattu (meillä oli siis juhlapaikka varattuna ensin).

Kirkkonummelta löytyi hieno mutta jotenkin liian iso ja mahtipontinen Kirkkonummen kirkko ja ykkösvaihtoehdoksi kirinyt sympaattinen, pieni, ihanan tuoksuinen, puinen Haapajärven kyläkirkko. Sitten selvisi, että Espoolaisina meille tulisi parin sadan lisälasku jos haluaisimme vihittäväksi toiselle paikkakunnalle. Plus papin matkakulut luonnollisesti päälle, kun pitää käyttää kotiseurakunnan pappia. Ajattelimme, että meidän tarkan markan häihin ei liene syytä ehdoin tahdoin kerätä lisäkuluja, ja päädyimme valitsemaan Espoonlahden kirkon (jonka kirkon"penkit" näyttää terkkarin odotusaulan tuoleilta). No, ainakin on se tunneside.

Eikä tässä vielä kaikki. Sain puhelun Espoonlahden kirkolta, että urkuremontti tulee olemaan käynnissä häidemme aikana. Myöhempien lisäutelujen jälkeen selvisi, että todellakin urut ovat kirkkosalin lattialla tuolloin purettuna, ehkä jopa jotenkin pressusysteemeillä peitettynä ja vain puolet kirkkosalista käytössä. Ei kiitos. Soitin sitten Kirkkonummen kirkkoherranvirastoon ja kyselin meidän päivämäärälle Haapajärven kirkon varaustilannetta. Selitin tämän urkuremppakeissin, ja täti luurin toisessa päässä oli oikein ymmärtäväinen, ihana. Selvisi, että kello 16 vihkiaika olisi vielä vapaana. Otin sen. Näin meillä vaihtui vihkiaika, paikkakunta ja kirkko. Sitten puhelua Espoonlahteen, että ei muuten olla tulossa ja että saatiin varattua tämä ja tämä vihkiaika tästä ja tästä kirkosta (etteivät vaan pääse luulemaan että häät olisi peruttu). Täti toisessa päässä oli oikein ymmärtäväinen ja iloinen että saimme järjestettyä mieleisen vaihtoehdon, ihana.

Klo 16 mietitytti ensin, mutta avomies näytti vihreää valoa ja ehtiipähän nyt siinä aamulla ja päivällä hyvin meikkiin, pukemaan, laittamaan tukan, valokuvaamaan, koristelemaan juhlapaikan, käydä ostamassa kengät, vetämään parit hermoilupultit, mitä näitä nyt on. Järkeiltiin vielä että ei ne ylimääräiset kulut paljoa tässä hääkonkurssissa paina. Niin ja kirkolta juhlapaikalle hurauttaa vartissa.

Saatin kuin saatiinkin se kivoin kirkko. Näinhän sen pitikin mennä. Kirkon kuvia olen esitellyt Kirkko-postauksessani.

Kävin keskiviikkona oikeasti elämäni ekaa kertaa alusvaatekaupassa ostamassa rintsikat. Oikeastaan kahdet, mutta se ei ole nyt se pointti. Ihan siis sillä lailla mitattavana ja sitten myyjä kantoi mielestään sopivan kokoiset mulle sovituskoppiin. Huomaako muuten joku muukin aina välillä tuhahtelevansa naistenlehtien rintsikkakauppajutuille? Että hitto miten avutonta sakkia, ei osaa rintsikoita itselleen ostaa. Liivikauppiaiden mukaan suurinpiirtein kaikkikäyttää väärän kokoisia liivejä, vieläpä usein niin, että valitaan ympärysmitaltaan liian suuret ja kuppikooltaan liian pienet liivit. Toisaalta olen aiemmin ajatellut, että ei se nyt ihan niin justiinsa ole, mitäs se haittaa jos ei ihan tasan oikean kokoisia käytä. Sinne päin edes niin hyvä on. Joo tällaiseen ajatteluun sitä sortuu, kun ei ole aiemmin ollut sitä vertailukohdetta oikeasti hyvin istuvista ja tukevista rintsikoista.

Ja kuinkas mulle kävi? No ympärysmitta pieneni yhden koon verran ja kuppikoko kasvoi neljällä. Huhhuh, eipä ollut sinne päin, ei lähelläkään. Että lapsenteko kasvattaa tissejä ihan huolella näköjään, vaikka rehellisyyden nimissä pitää sanoa että on tässä parin vuoden aikana kasvaneet kyllä muutkin ruumiinosat jonkin verran. En siis väitä, että aikaisempi kokoni olisi ollut ihan nappi ennenkään raskautta, mutta sen jälkeen asiassa ei kyllä ole ollut mitään epäselvää.

Hyvä että arvoin tämänkin asian kanssa näinkin kauan, olisihan se ollut järkyttävää kulkea iso osa tähänastista aikuiselämää oikean kokoisissa liiveissä. Siis huhhuh. Ja asiantuntijat kuulemma suosittelevat koon tarkistuttamista sitten puolen vuoden välein, tiedoksi tämä niille jotka mahdollisesti kulkevat neljä tms. vuotta sitten ostetuissa rintsikoissa. Itsehän en tietenkään näin toimi. Enkä myöskään ikinä, ikinä pese rintaliivejä pesukoneessa.

Että kannattaa harkita ammattiapua aina silloin tällöin, vaikka myös silloin kun ostatte niitä alusvaatteita hääpuvun alle. Mikäli siis lukijoissa on tällaisia samanlaisia tahvoja kuin minä.

Kuten jo aiemmin olen saattanut mainita, olen kerännyt lastenruokapurkkeja käytettäväksi johonkin tarkoitukseen häissä. Käyttötarkoitus on hieman ollut auki, sillä tarkennuksella tosin että mitään hääkarkkirasioita niistä ei ole tulossa. Hieman ovat mielestäni liian kömpelöitä, isoja ja ennenkaikkea särkyviä siihen. Onhan ne toisaalta ihan yhtä särkyviä uusiokäyttötavastaan riippumatta, mutta jos kuitenkin keksisi jotain sellaista että niitä ei tarvitse vieraiden lähteä mahduttelemaan juhlalaukkuihin ja povitaskuihin.

Tietysti jos kätevä emäntä olisi jotkut eri maukkaat hillot keitellyt ja purkittanut niihin, niin sitten asia voisi olla eri. Ehkä. Epäilen kuitenkin vahvasti tämän kodinhengettären aikaansaamiskykyä tässä asiassa. Ja taitoa. Viime syksyistä viinimarjalitkua ei voinut hilloksi sanoa hyvällä tahdollakaan. Maku ok, rakenne ei.

Näinpä siis ehkä hieman mielikuvituksettomasti purnukoista tulee tuikuille kipposet sekä joidenkin pienien kukka-"asetelmien" maljakot pöytiin siroteltaviksi. Hipsukat siksi, että todennäköisesti yhteen purkkiin tulee yksi joku simppeli kukka (en yhtään vielä tiedä mikä) ja joku risupahasen pätkä. Keep it simple stupid, aka KISS. Kuitenkin halusin jotenkin purkkeja laittaa nätimmäksi ja aikani pähkäiltyäni tulin alla olevaan helposti, kätevästi ja ennen kaikkea nopeasti syntyvään tuunausratkaisuun:

Näitä sitten ihan pari lisää.

Ajattelin siis vallan virkata niihin tuollaiset herkät ja somasti keskenään hieman erilaiset päällysteet. Huomatkaa boheemi viimeistelemättömyys. Ei hätää, langanpäät on ihan tarkoitus kyllä päätellä piiloon. Ja todella pujotella tuota satiininauhaa kaikkien ympärille. Tässä välissä haluan vielä huomauttaa, että koukku on kokoa 1,5 ja lanka sen mukaisen paksua (=ohutta). Sikäli mikäli se perspektiiviä jollekin tuo tähän projektiin liittyen. Nimimerkillä oikeassa peukussa kohta kovettuma. Eipä lopu tekeminen kesken. Ymmärrän, että "laittaa nätimmäksi" on varsin subjektiivinen käsite, joten kertokaahan toki mitä olette näistä mieltä. Onko ihan tuhoon tuomittu yritys? Korkeampiin siis olisi tarkoitus tökätä kukkaa ja matalampiin ne tuikut. Tähän väliin olisi tietysti kiva näyttää kuva palavasta tuikusta purnukan sisällä jos sellainen vain olisi, mielestäni näyttää ihan nätiltä. Samoin olisi kiva esitellä tapa 2 jolla purkkeja on tarkoitus ehostaa, mutta kovin on se savotta vielä kesken. Joten joudutte tyytymään kuvaan raaka-aineesta:

Vesurin kanssa heiluminen on jotenkin vaan niin tyydyttävää.

Tarkoituksena on siis tuunailla kahdenlaisia tuikkukippoja ja maljakoita, tuon näköistä risukkoa ei ole tarkoitus laittaa kukkien kaveriksi purkkiin, vaan pikemminkin purkille. Hyvämuistiset lukijat päättelevät näiden oksien kohtalon aiemmista aiheeseen liityvistä kirjoitelmistani ja huonomuistisemmat voivat käydä lunttaamassa. Lisää kuvamateriaalia siis luvassa, jahka jalostusaste hieman tästä nousee. Ylemmässä kuvassa on muuten mahdollisesti vinkkiä myös kutsukortteihin liittyen. Mutta niistäkin enemmän, tarkemmin ja paremmin tuonnempana. Nyt ulos ja sassiin, siä o kesä!

P.S. Ipana 1,5 v veteli just kolme banaania välipalaksi. Kasvupyrähdys?

Eräs hyvä ystäväni aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä päräyttämällä salaa naimisiin viime viikon lopulla. Huomasin, niinkuin kaikki nykyajan kuulumiset, naamakirjasta. Oli sukunimi vaihtunut. Ei kavereita, vain lähimmät sukulaiset oli kuuleman mukaan huijattu paikalle maistraattiin ystävän kolmekymppisten varjolla, sattui nähkääs olemaan sama päivämäärä. Tähän liittyen muuten armas oma tuleva aviomieheni totesi, että eri kätevää, nyt ei Tepon* tarvitse muistaa kuin yksi päivä kun "pitää ostaa jotain erikoista". Miehet. Edes pariskunnan lapset eivät tienneet.

Vihkimisen jälkeen tarjolla oli kuohuvaa, vaahtokarkkeja ja mansikoita kotioloissa. Morsiamen puku oli tilattu netistä, kuulemma ei-mikään-häämekko-mutta-valkoinen-ja-lyhyt ja kengät löytyivät edeltävänä päivänä.

Simppeliä, käytännöllistä ja jotenkin niin heille sopiva tapa. Aivan mahtavaa. Mielestäni hieno muistutus meille höttöbloggaajille (otin termin nyt pysyvään käyttöön), että hääpäivä voi olla ikimuistoinen ja täydellinen myös ilman yhteensopivia kutsu- ja menukortteja tai photo boothia.**

Onnea siis teille vielä tätäkin kautta! Koska kyllä teistä ainakin toinen täällä käy silloin tällöin kurkkimassa, kjäh!

Tähän vielä armenialainen sananlasku, uskon että arvostatte:
Rakkaus on sielun hammassärkyä.
(löydetty täältä.)

*nimi muutettu
**vaikka puhunkin meistä, niin tämä lähinnä muistutuksena itselle. Nimim. ei voidakaan tehdä kutsukortteja violetilla pohjalla kun ei löytynytkään just sitä oikeaa violetin sävyä askartelukaupasta.

No. Niin. Saimme kuin saimmekin postitettua kutsut viime viikolla. Oletettavaa on, että suurin osa vieraista on omansa jo saanut, ulkosuomalaisia kenties lukuun ottamatta.

Voi video kun niistä tuli hienot! Ei kyllä mitään tämän suuntaistakaan, mutta jostakin se on lähdettävä liikkelle. Suunnittelusta ja toteutuksesta vastasi tuleva aviomieheni Markus Heikkilä, muotoilija AMK. Rehellisyyden nimissä pitää todeta, että istuin kyllä pelkääjän paikalla huitomassa näyttöä ja antamassa silloin tällöin ohjeita kuten "vähän tollasempi" tai "vähän vähemmän tollanen". Molemmat heitteli ideoita ja niistä sitten herra taikuri veti hatusta maailman makeimmat kutsut. Hän tekee varmaan vastaavia jutskia mielellään myös muille, kunhan saa toiminimen perustettua. Ja kyllä, tämä oli ihan rehellinen mainos, tshihi. Pahoittelut, mikäli joku suivaantui kaupallisesta käänteestä.

Kutsut printattiin ihan koti-oloissa, tarkemmin sanottuna Markuksen äidin kotioloissa. Todella hyvää jälkeä saatiin aikaiseksi, mitä nyt printterin asetusten kanssa sai vähän vääntää. Nuo sisäsivun pystyraidoitukset tuottivat nimittäin hieman päänvaivaa. Ensin ylä- ja alareunoihin printteri jätti pari milliä tyhjää, niinkuin bonusmarginaalit. Ei kiitos. Se kun saatiin fiksattua niin printteri jätti sisäsivun oikeanpuoleisimman pystyraidan tulostamatta. Se kun korjattiin niin ylä- ja alareunaongelma palasi. Nyt rupesi jo yleensä viilipytty-Markustakin kiroiluttamaan ja printteripaperinyssyköitä alkoi löytyä ympäri huonetta. Sanon vaan että onneksi tuleva mieheni on atk-nero, koska muuten olisi jäänyt kutsut tulostamatta. Tai ainakin ne olisi viety painotaloon. Itsehän olisin vastaavassa tilanteessa heittänyt printterin seinään ja pillahtanut itkuun. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin.

Erityiskiitos kaasolle, joka auliisti lainasi leikkuri+taitosapuvälinettään. Ilman niitä kortit olisi leikattu ja taitettu vinoon ja aikaakin olisi tuhraantunut varmasti triplasti. Nyt saatiin nopsaan viimeisteltyä jälkeä, kiitos!

Me like. A lot. Entäs te?

Harmi että se oikea liila ei oikein pääse tässä kuvassa oikeuksiinsa. Syytän kameraa, kuvaajaa (=minä) ja kuvankäsittelijää (=minä). Sensuroin hieman vastauspyyntö-kohdan yhteystietoja, ettette ala rimpauttelemaan pilapuheluita, kjäh. Muuten en sitten jaksanutkaan piilotella tietoja, kun noi löytyy kuitenkin täältä muualta.

Huomasin tässä muuten, että blogilleni tulee kohta ikää jo kokonainen vuosi (eka postaus siis 11.7.2012). Että skool sille. Hitsit kun on aika mennyt nopeasti. Tuntuu muuten just nyt, että häiden järkkäämisen suhteen ollaan edelleen samassa ruudussa kuin vuosi sitten, lukuun ottamatta kirkon, pitopalvelun ynnä muiden sellaisten varauksia. Sitä vaan jorisee täällä jostain biologiasta ja vaimon rooleista sen sijaan että ihan käärisi hihat ja laittaisi asioita tapahtumaan. Paniikki.

Ihan kauhean tuottelias postauksien suhteen en näemmä ole.

Mutta ehkä tää on mulle kuitenkin enemmän sellainen pohdiskelupaikka ja kanava työstää sitä jonkin asteista muutosta minkä avioituminen mukanaan tuo, vaikka arjessahan nyt sinällään mikään ei muutu. Vai?

Kaunis kiitos ja lämmin rutistus kaikille jorinoitani lukeneille, kommentoijille ja matkaa tähän asti seuranneille! On se vuorovaikutuksellisuus kuitenkin kiva juttu verrattuna yksin huuteluun.

Voisin tässä vuoden kypsään ikään ehtimisen kunniaksi vaikka esittäytyäkin. Eli hei vaan mussukat, olen Satu, 29 vuotias neidinelämän viimeisiä hetkiä viettävä äiti-ihminen. Asun Espoossa kera tulevan mieheni, poikani 1v7kk ja kahden taulapää-kissan. Tykkään salmiakista ja rieslingistä, mökkeilystä ja kesästä kärpäsineen, sekä neulomisesta ja virkkaamisesta. Innostun helposti, mutta usein innostus myös laantuu helposti. En tykkää kylmästä, pimeistä aamuista, mustasta kahvista, rakuunasta enkä oikein bataatistakaan. Viherpeukaloni on vielä aika keskellä kämmentä vaikka puutarhanhoitokärpänen puraisikin jo pari vuotta sitten. Olen vähän hippi: valitsen kaupassa luomua ja/tai reilua kauppaa (ellei ole iiihan sikahintasta normaaliin verrattuna). Olen kokenut kirppisherätyksen (tosin myyjänä oleminen on vielä kokeilematta). En arvosta paljonkaan kertakäyttömuovikrääsää, vaikka ipanan myötä sellaisen tavaran määrä onkin kotonamme lisääntynyt. Yritämme kovasti käyttää kestovaippoja, kuitenkin järkemme sallimissa rajoissa (ei reissussa, ei öisin). Suhtaudun epäilevästi ylenpalttisiin lisäainemääriin ruuassa, samoin kuin teollisiin elintarvikkeisiin, kiitos mm. Mats-Eric Nilssonin kirjan Petos lautasella, suosittelen. Olen joskus ollut ihan kasvissyöjäkin mutta sorruin joulukinkun edessä.

Että terve vaan.

Palataan taas!

Ensiksi kiitos Jennalle hyvästä ajatuksia herättävästä postauksesta. Aloitin ensin kommentoimaan juttua, mutta tekstiä alkoi suoltua (hyh mikä sana, onko tuollaista edes :)) aikas paljon ja totesin täten että eiköhän kirjoiteta vastine sitten kunnolla omalle puolelle.

Toiseksi pesen käteni heti muiden arvostelusta, syyttelystä ja haukkumisesta. Jokainen tekee niinkuin parhaakseen näkee ja se on hyvä niin. Olen ollut niin sanotuissa lapsettomissa häissä ja oikein on mukavaa ollut. En kokenut, että jotakin puuttuisi lasten poissaolon myötä ja ne lapselliset pariskunnatkin viihtyivät varmasti paremmin kun saivat hengähdystauon alituisesta paimentamisesta, tavata tuttuja ja vaihtaa kuulumisia ja ennen kaikkea: kävellä valmiiseen pöytään, jossa ruoka on takuulla hyvää. Sanoisin, että priceless. Tietysti niitäkin varmasti ikävä kyllä on, jotka sen herneen syvälle imaisevat kun oma kullannuppu ei olekaan tervetullut. Jos tällainen hääparin toiveita ymmärtämätön osuu kohdalle, niin sitten kai voinee neuvotella poikkeuksesta mikäli järkipuhe ei uppoa. Tällaisia henkilöitä ei kuitenkaan toivottavasti yksiin häihin montaa mahdu. Tai julmasti evätä kutsu koko perhekunnalta, joka kyllä kalskahtaa jo aika kylmältä. Tämäkin riippuu tietysti tilanteesta, ja voihan olla että tällainen henkilö ilmoittaa omaehtoisesti että eivät tule ollenkaan, enkä oikein usko että se suuri tappio siinä tapauksessa on.

Kolmanneksi totean loogisesti tämän lapsettomuushehkutuksen perään, että me olemme Markuksen kanssa sitä mieltä, että häät ovat perhejuhla, johon koko ruokakunta on tervetullut. Olkoonkin, että kirkossa raikaa ja parketilla vipeltää jos jonkinmoista partaveistä. Mua ei vaan ahdista se ajatus, etten olisikaan koko ajan huomion keskipisteenä, olen sillä tavalla outo. Nähdäksemme lapset nyt vaan on osa elämää. Ja lapset nyt vaan on sellaisia. Tavallaan se on jopa hyvä, ehkä, lasten kannalta että silloin tällöin näkevät miten juhlissa kuuluisi käyttäytyä. Tosin ipanat sitä tuskin arvostaa: hiostavat vaatteet, outoja ihmisiä lepertelemässä, pitää olla paikallaan ja hiljaa, ruokaa saa vain tiettyyn aikaan. No jaa.

Sikälihän olemme onnellisessa asemassa, että

a) iso osa mahdollisista lapsivieraista on alle nelivuotiaita. Alle sen ikäisistä pitopalvelumme ei ota edes sitä puolikasta.

b) lapselliset ystävämme (no pun intended, terkkuja vaan!) ovat iso osa sitä mieltä että kun on juhlat niin sitten juhlitaan kunnolla. Lapset hoitoon ja kannat kattoon.

Oletettavasti lapsia ei ihan hirveästi ole näin ollen tulossa. Mutta se jää nähtäväksi.

Vaikka kutsumme koskeekin myös lapsia, emme tietenkään odota, toivo tai edellytä heidän mukaan ottamistaan. Emme myöskään odota, toivo tai edellytä heidän hoitoonjättämistäänkään. Vanhemmat tehköön niikuin parhaakseen näkee, jos tuntuu että on helpompi ottaa lapset mukaan kuin järjestää vahti niin tervetuloa koko konkkaronkka. Jos taas joku ei missään nimessä halua ipanoitaan sinne vetämään showta niin ymmärrämme täysin, sitten jäävät lapset pois ja vanhemmatkin saavat rentoutua. Ja jos niitä lapsia näyttäisi sitten tulevan, niin sitten varmaan kyhätään joku piirustusnurkka jonnekin. Tai jotain muuta helppoa.

Näin vajaa pari kuukautta ennen häitä voisin vähän tehdä tiliä tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Nimittäin nyt vielä ehtii hyvin kehittämään paniikin, eikun hoitamaan ne roikkuvat langanpäät pois kutittelemasta. Luvassa siis aika tylsää jorinaa teidän lukijoiden kannalta, mutta itseni kannalta erittäin tärkeää jäsentely- ja priorisointijorinaa omien ajatusten järjetykseen saamisen kannalta.

Huomaankin tässä to do -listaa luntattuani, että ne mun mielestä oleellisimmat on aika lailla jo hoidettu.

Meidän molempien + kaason ja bestmanin puvut on pääpiirteissään hoidettu.
Meillä on nimettynä kaaso ja bestman.
Poikamme mummi on lupautunut hoitajaksi häiden ajaksi ja seuraavaksi aamupäiväksi.
Kirkko on varattu.
Eräs taitava laulajatar on lupautunut esittämään jonkun kappaleen kirkossa.
Juhlapaikka on varattu ja varausmaksu maksettu.
Pitopalvelu on varattu.
Pappi ja kanttori on "tilattu".
Vieraslista on tehty.
Kutsut on tehty ja postitettu.
Lahjalista on tehty.
Somisteasialle tehdään joka päivä jotain.
Esteettömyystodistus on tilattu ja saatu.
Valokuvaaja on nakitettu.

Noin. Se on siinä, ei muuta kun naimisiin. Tai siis... vielä vois ihan pari pikkujuttua järjestää. Kuten esimerkiksi:

Mulle kengät. Kaasolla kengät. Mulle laukku. Kaasolle laukku. Mulle korut. Kaasolle korut.
Mulle bolero. Tosin se on jo tilauksessa, mitat on otettu, materiaalikin on jo hankittu.
Markukselle ja bestmanille liivit. Nekin on jo tilauksessa, mitat on otettu, mutta materiaali pitää hankkia.
Kampaus ja meikki pitää varata. Mutta mistä?
Pojallemme pitää hommata puku. Ja kengät.
Erään taitavan laulajan kanssa pitäisi sopia laulusta.
Marssit ja virret on miettimättä.
Juhlapaikalla pitäisi varmaan käydä fiilistelemässä kuinka saadaan pöydät aseteltua että saadaan istumajärjestys suunniteltua sitten kun on lopullinen osallistujamäärä tiedossa. Myös koristelujen kannalta siellä voisi käydä visioimassa.
Pitopalvelun kanssa pitää sopia menusta ja yksityiskohdista. Kuten otetaanko kakku sieltä vai jostain muualta.
Papin ja kanttorin kanssa pitää tosiaan tavata ja jutustella.
Somisteasia pitää viedä loppuun
Jonkun pitäisi kuljettaa meidän kirkkoon, juhlapaikalle ja hääyönviettopaikkaan.
Hääyönviettopaikka on varaamatta.
Hääautoa ei sen kummemmin ole. Kai se on toi meidän Volvo sitten.
Seremoniamestaria ei ole. Tai emme ole vielä keneltäkään kysyneet, josko joku haluaisi olla sellainen seuraavasta ohjelmanumerosta ilmoittava tyyppi.
Hääkimppua ei ole tilattu. Tuleekohan mulle heittokimppu?
Muitakaan kukkia ei ole tilattu.
Mun sormus pitää teettää. Markuksen sormus pitää ostaa.
Minkäänlaista hääohjelmaa ei ole mietitty.
Edelliseen liityen myöskään menu-ja ohjelmakortteja ei ole tehty.
Soittolistan tai -listojen teko on kesken.
Mahdollisten yhteiskuljetusten järjestämistä pitää miettiä.

Ja mitähän vielä. Voi PANIIKKI.

Seuraa tiedotus. Mitenkään ylidramatisoimatta mulla on tähänastisen elämäni rankin surutyö meneillään (asiasta tarkemmin myöhemmin, jos silloinkaan). On se vaan myönnettävä että helvetin pahaa tekee ja välillä lamaannun täysin. Joten viime hetken hääjärjestelyt todennäköisesti ravistetaan hihasta, dokumentointi eli tämä bloggaus tulee varmaankin olemaan mallia hiljaiselo sekä häästressaus, -jännitys ja -panikointi hoidetaan tyylillä what ever ei jaksa.

Mutta häät siis tulee, olemme edelleen umpirakastuneita eikä tämän suhteen ole mitään hätää. Myös rakas pikku taapertajamme on elämänsä kunnossa. Siltä varalta että joku säikähti.

Ettette ihmettele, kun julkaisutahti hiipuu entisestään. Tai who knows, ehkä kehitänkin tästä korvaavaa toimintaa ja huseeraan täällä harva se päivä. Mutta juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä ettei vaan jaksa. Elämä heitti aimo lastillisen paskaa viikonloppuna niskaan ja nyt keskityn arjen pyörittämiseen. Luojalle kiitos arjesta.

Tämän tekstin kirjoittamisen kanssa olen soutanut ja huovannut huomattavan paljon. Kirjoittamista vastaan olen argumentoinnut mm. asian henkilökohtaisuudella ja kipeydellä sekä sillä että monet tutut lukevat tätä eli anonyymisti täällä ei tosiaan huudella. Sitäpaitsi mitä se kenellekään kuuluu. Rehellisesti sanottuna pelkään myös vähättelyä ja arvostelua. Kirjoittamisen puolesta olen ajatellut mm. että kirjoittaminen parantaa ja auttaa mua jäsentämään tunteita, ja että asiassa ei ole mitään hävettävää. Koska tämä blogi on muutenkin toiminut mun avautumispaikkana hääprojektin raportoinnin ohella, en senkään suhteen näe syytä olla kertomatta. Että jos kerran blogataan niin blogataan kunnolla. Olen tästä jo jauhanut mielessäni loputtomiin sekä ystäville niin kasvotusten, naamakirjan keskuteluissa kuin puhelimessa. Asian työstö lienee siis vielä kesken kun koen tarvetta laittaa asiasta mustaa valkoiselle.

Ymmärrän niitä valitettavan lukuisia kanssasisaria, jotka asiasta vaikenevat, onhan asia aivan järkyttävä ja ristiriitainenkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että asiasta puhuminen ja keskustelu edes jollakin tasolla vähentää asian mörkö- ja tabumaisuutta. Ainakin omalla kohdallani. Koska asia on todella, siis todella yleinen, siitä ei vaan puhuta. Ja sitäpaitsi, vaikenemalla evää itseltään tärkeän vertaistuen.

Jollakin itsekeskeisellä tasolla toivon myös, että tästä tekstistä on lohtua ja apua saman kokeneille.

Asia josta puhun on keskenmeno. Siitä on nyt reilut kaksi viikkoa. Miten jokin niin pieni voi aiheuttaa näin mittaamattoman suuren surun? Miten jokin niin yleisyydessään tavallinen tapahtuma voi tuntua näin poikkeuksellisen musertavalta? Miksi tämän piti sattua juuri meille? Haluan takaisin sen alituisen pahoinvoinnin ja loppumattoman väsymyksen!

Reilut kaksi viikkoa sitten silittelin vatsaani ja mietin plan B:tä siltä varalta, etten mahdukaan häämekkoon.
Reilut kaksi viikkoa sitten arvuuttelin, saakohan esikoisemme - korjaan ainoa lapsemme - pikkusiskon vai -veljen ja makustelin eri nimivaihtoehtoja.
Reilut kaksi viikkoa sitten katselin kadulla pyöreitä vatsoja ja pikkuvauvoja: kohta meilläkin!
Seuraavaksi vietinkin päivän iloisten alavatsakramppien kanssa (jotka muistuttivat hämmästyttävästi supistuskipuja), vessassa vuotaen kuin seula, sängyssä maaten, tepastellen ympäri asuntoa ja pöytiin nojaillen, Jorviin soitellen ja Jorvissa käyden.

Sydämellinen kiitos muuten Jorvin synnytysosaston ja naistentautien henkilökunnalle asiallisesta mutta empaattisesta hoidosta (okei, kuuluu kaiketi työnkuvaan mutta ei todellakaan ole itsestäänselvyys). Lähdettiin sieltä niin hyvillä mielin kuin tuossa tilanteessa on mahdollista.

Että tervetuloa uudet lukijat, tämä blogi ei tosiaankaan ole täydellisyyden hehkutusta.

Kuinka ollakaan, samalle päivälle olin ostanut tulevalle miehelleni joululahjaksi keikkaliput Stadikalle. Se siitäkin keikasta sitten, loistava ajoitus kerta kaikkiaan (no eipä ainakaan osunut hääpäivälle).

Se siinä varmaan vaikeinta onkin, se että on - luonnollisesti - ehtinyt tekemään suunnitelmia ja ajatukset on hyvin vahvasti kääntyneet uuteen tulokkaaseen. Se tulevaisuudenkuvien särkyminen.

Tässä vaiheessa moni varmaan huutelee, että uutta matoa koukkuun vaan. No aika näyttää sen, mutta surutyö pitää nevertheless tehdä.

Välillä pystyn ihan hyvin järkeilemään, että oli tosi aikaiset viikot ja todennäköisesti sikiössä tai istukassa tai molemmissa oli niin paljon niin pahasti vialla että luonto puuttui peliin ainoalla järkeväksi katsomallaan tavalla.

Välillä taas syytän itseäni: söin liian pieniä uusia perunoita, niissä on korkea solaniinipitoisuus. Söin leipää jossa oli pellavansiemeniä, joissa on mm. syaanivetyä. Söin silliä (okei, tätä ei suoranaisesti ole erikseen kielletty mutta sillihän ei ole kuumentamalla kypsennetty, joten onko siinä siis jotain pöpöjä?). Söin tuorejuustoa (okei, käytetty maito oli kaiketi pastöroitua, mutta silti en syö tätäkään ENÄÄ IKINÄ jos joskus vielä tulen raskaaksi). Riehuin remonttityömaalla päivätolkulla. Esikoinen - korjaan ainoa lapsemme - pomppi riemuissaan mahani päällä harva se päivä. Välillä ikävä ja suru tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, tämä on ihan epistä.

Ja välillä pystyn oikein mallikkaasti löytämään tilanteesta positiivisia puolia. Nyt voin syödä mitä vaan! Käytiinkin muuten suoraan ultrauksen jälkeen (jossa lääkäri totesi kyseessä olevan aivan selvä keskenmeno) hakemassa sushit. Nyt voin juoda alkoholia! Nyt ei tarvitse stressata mahdunko hääpukuun! Nyt voin ottaa kuohujuomaa häissä! Nyt voin surutta - tai siis huoletta - riehua siellä remonttihommissa! Eipä väsytä enää (eipä, en ole reiluun kahteen viikkoon nukkunut kunnolla)! Eipä ole enää paha olo! Eipä arista, särje ja juili enää ihmeellisistä paikoista!

Vaikka totuus on että vaihtaisin nämä asiat siihen toiseen ihan silmänräpäyksessä.

Sitten välillä soimaan kroppaani: et tähänkään pystynyt, vaikka sinut on siihen suunniteltu. Ensin et kyennyt synnyttämään (taaperomme tuli tosiaan maailmaan lopulta keisarileikkauksella), sitten imetys ei toiminut ja nyt ET EDES PYSTY KANTAMAAN LASTA KYLLIN PITKÄLLE. PERKELE! Että suututtaa.

Anteeksi pitkä vuodatus (no pun etc) ja kiitos kun jaksoit lukea loppuun saakka.

Ja sitten pitäisi painaa julkaise-nappia.

Ostin hääkengät. Tori.fi:stä löytyi sopivat ihan perus-satiiniset, valkoiset, inhimillisen koron omaavat korkkarit. Aika kalliin hinnan maksoin käytetyistä (50€), mutta kengät joita olin zoomaillut uutena ja jotka kaikki olivat myös ihan perus-satiinikorkkareita maksoivat yli 100€. Että siihen nähden ihan ok hinta. Enkä jaksanut enää jahkata, hitto ne on yhdet vaivaiset kengät eikä kukaan (minä kenties mukaan lukien) muista tai edes huomaa mitä mulla on jalassa.

Mahalla edelleen sinnittelevä pelastusrengas kuriin. Kengät perus.

Sitten ostin häämekon alle tavaraa. Rintsikat ja "muotoilevan" alusasun eli makkarankuoren. Nyt kelpaa sitten sujahtaa sifonkiseen häämekkoon, joka ei anna mitään, siis yhtään mitään, anteeksi. Ihan nappivalinta muuten tällaiselle ei niin tiukassa kondiksessa olevalle morsmaikulle. Mutta kun se oli niin nätti...

Alusasut haettiin Stockalta kaason kanssa päivää ennen mittojen ottamista pukua varten. Suunnattiin sinne, koska ajateltiin että siellä nyt ainakin on asiantuntevaa ja palvelualtista henkilökuntaa. Oltiin muuten väärässä. Sain hakea myyjän jonkun mallinuken takaa, eikä tämä sitten oikein tiennyt mitä heillä on valikoimassa, missä päin osastoa tai missä koossa. Eikä muuten edes mitannut mun kokoa, että olisi osannut ehdottaa oikean kokoisia liivimalleja. Ehkä olen väärässä, mutta jos rintaliivejä ostaa, niin kannattaisiko koko tsekata mittaamalla? Nyt luotettiin meikäläisen sanaan ja ilmeisesti silmämääräiseen kokoarvioon. Ehkä myyjä olikin niin pro, ettei hänen tarvinnut mitata? Tosin se, että myyjä kääntyi useaan otteeseen niin valikoima- kuin kokosaatavuusasioissa (onkohan toi edes sana?) kollegansa puoleen herätti hieman epäluottamusta.

No, ehkä siellä oli kiirusta. Ehkä mun kohdalle sattunut myyjä oli just aloittanut uudessa duunissa, tuuraamassa toiselta osastolta, henkilöstövuokrausfirman kautta tai sitten vaan ihan pihalla. Mene ja tiedä, hyvä maku ei tästä kuitenkaan suuhun jäänyt. Toisaalta, mitäpäs tässä marisemaan, sain kuitenkin sopivat setit hääpuvun alle. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.

Hei vaan taas hei! Mulla on nyt näemmä paljon asiaa.

Sain vihdoin varattua itselleni ja kaasolleni ajat tukan- ja naamanlaittoon. Huh, oli sekin yllättävän vaikeaa. Jotenkin kuvittelin että kyllä näistä lähiökampaamoista aikoja löytyy, mutta eipäs vaan oikein meinannut löytyä. Olkaa siis te muut hyvissä ajoin liikenteessä. Mun ongelma tosin oli osin myös se, että mulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, luottokampaajaa tai -kosmetologia, jonka olisi voinut varata ajat sitten. Joo, olen aika outo. Tai ainakin kaikki mun kaverit käy aina tietyllä kampaajalla, koska "Terttu* tuntee mun hiustyypin ja tietää mistä mä tykkään ja se on aina osannut niin hyvin laittaa mun tukan". Olen siis kade. Mutta oma vika. Arvoin siis eniten sen asian kanssa, että mikähän olisi hyvä paikka. Ja sitten meinasi jäädä kampaus- ja meikkausajat saamatta. Yllättävää. Pienen ees taas venkslaamisen ja aikojen siirtelyn jälkeen sain kuitenkin ajat varattua.

Yhtään en näistä paikoista tiedä ja siksi onkin kiva käydä tekemässä koemeikki ja
-kampaus. Mutta ainakin kosmetologin salonki on mainion niminen: Puuderi-Puoti! Mahtava. Kampaukset väsää naapurin Kivenlahden Hiuspiste. Varausasioinnin ja säätämiseni perusteella sekä nettisivujen ulkonäön arvioinnin perusteella (kyllähän nyt sivuston ulkonäkö kertoo paikan tasosta ilman muuta) vaikuttavat ihan päteviltä ja palvelualttiilta mestoilta. Paikoista lisää vaikka noiden koevedosten jälkeen. Saa muuten kertoa mielipiteitä näistä, jos joillakin sellaisia on.

Kukka-asioissakin olen edistynyt sen verran, että sain sovittua oikein tapaamisajan floristin kanssa kimpun suunnittelua varten. Olin jotenkin kuvitellut, että marssin kukkakauppaan ja osoittelen mieleisiäni kukkia ja niistä kukkakaupan täti sitten kokoaisi kauniin puskan. Tässä paikassa ollaan ilmeisesti aika perusteellisia, ja hyvä kaiketi niin. Pitäisi varmaan muistaa tilata myös pöytiin tulevat kukat sitten samalla, ja kenties myös viehe sulhaselle ja poikasellemme. Tosin ipana repisi sen heti riekaleiksi, että unohdetaan se sittenkin saman tien. Kukkakaupan nimeä en juuri nyt muista, sillä poikkesin paikkaan hieman ex tempore ihan muilla asioilla ollessani. Enköhän mä kuitenkin tätäkin paikkaa sitten ilmaiseksi mainosta jahka asiakassuhteemme tästä hieman kehittyy.

* kuvitteellinen henkilö

Hei pitkästä aikaa! Tässä on taas aikaa vierähtänyt ja välissä on tapahtunut yhtä ja toista. Mm. polttarit ja häät, mutta niille voisin pyhittää ihan omat postaukset jahka saan haltuuni kuvamateriaalia. Tässä on palattu arkeen ilman pehmeitä laskuja ja syksyn kuviot alkaa pikkuhiljaa muotoutumaan, niistä tarkemmin toiste. Vielä en ole alkanut tilailemaan uusia papereita, meinasin että maistraatilla menee kuitenkin jonkin aikaa ennenkuin tiedot uudesta sukunimestäni päivittyvät. Tai jotain, kai sielläkin jotain käsittelyaikoja on.

Ennen hääpäivää kävin siis koemeikissä ja -kampauksessa, joista toinen oli hitti ja toinen huti. Huti oli meikki. En tiedä missä mentiin vikaan, enkö osannut kertoa mitä halusin vai mitä ihmettä, mutta koemeikin tulos oli kaikkea muuta kuin toivotun näköinen. En haluaisi haukkua, mutta työn jälki oli jokseenkin suttuista. Onneksi armas kaasoni oli menossa mukana ja täysin samaa mieltä kanssani, kun lähdettyämme meikistä ja kotiinpäästyämme totesin että taidanpa peruuttaa hääpäivän meikkausajan. Hän myös varasi mulle uuden ajan Ison Omenan Salon West Hair Day Spasta koemeikkiin ja varsinaiseen meikkaukseen. Tämä kaikki siis neljä päivää ennen häitä. Kaasoni = hengenpelastajani! Siellä onnekseni osattiin tulkita toiveeni oikein (tai osasin artikuloida ne paremmin) ja lopputulos oli loistava. Kaasolleni ei valitettavasti löytynyt noin lyhyellä varoitusajalla enää meikkausaikaa, vaikka olisi sen todella ansainnut. No, muistin häntä sitten muulla tavoin.

Sitten tukka-asia. Kivenlahden Hiuspiste osoittautui ihan loistavaksi paikaksi, ja voisinpa keskittää sinne meidän perheen hiusbisnekset mikäli emme olisi muuttamassa Paimioon tässä syksyn aikana. Tai kyllähän sitä nyt hyvän kampaajan perässä kannattaa reissata pari tuntia suuntaansa? Enivei, koekampauksessa lähinnä käherreltiin, koska mulla on tukkaa keskimääräistä enemmän ja aikaa oli varattu puolet siitä mitä hääpäivänä tukan laittamiseen sitten meni. Tunnissa nyt ei vaan saa kahden tunnin hommaa tehdyksi. Katsottiin koekampauksen jälkeen, että hyvä alku, mutta vähän enemmän näin ja vähän vähemmän noin. Kyllä te tiedätte. Kampaukseni oli mallia puoliksi kiinni ja auki olevat kiharat hulmuilivat sitten tuossa toisella olkapäällä. Yritän katsoa jonkun kuvan tästäkin. Ja kyllä siitä tuli sitten nätti! Myös kaason tukka laitettiin makeaksi kiharapilveksi, hänellä on lyhyt vaalea tukka. Hassu yhteensattuma muuten: Markus kun toi unohtamani tukkaan tulevat kukkakoristeet hääpäivänä kampaajalle, tunnisti kaason tukkaa laittanut kampaaja hänet vanhaksi koulukaverikseen. Kivenlahden Hiuspiste osoittautui myös erään hyvän ystäväni vakkarikampaamoksi kun tukka-asioista häiden alla juteltiin. Pieni on maailma, vai mitä?

Sitten kukka-asia. Tilasin siis morsiuskimpun, heittokimpun (koska en vaan raaskinut "uhrata" omaa kimppua), pari yksittäistä kukkaa mun hiuksiin, vieheet sulhaselle, bestmanille ja mun isälle, rannekoristeen kaasolle, istumapöytiin kukkia sekä buffapöytään kimpun. Mun kimpussa oli valkoisia ruusuja, valkoisia pieniä calloja sekä violetteja eustomia (eustomoita?). Siinä muuten kukka, josta en siis koskaan aiemmin ole kuullut, eustoma. Vieheissä violettia eustomaa, pöytiin valkoista ja violettia eustomaa ja buffaan sekä heitettäväksi tilattuihin kimppuihin samaa settiä kuin morsiuskimppuun. Niin ja tukkakukat oli myös violettia eustomaa. Pöytiin tulleita eustomia tilasin "ihan vaan pari liikaa", ja niitähän riitti sitten myös vessoihin, lahja- ja vieraskirjapöytiin sekä kirkkoon, jonne emme alunperin olleet suunnitelleet kukkia laisinkaan. Aluksi olin ihan paineissa siellä kukkakaupalla, kun en niin kukista tiedä, eikä mulla ollut selkeää visiota, eikä mulla oikein ole lempparikukkia. Mutta kun lähdettiin värien kautta juttelemaan niin johan rupesi lyyti kirjoittamaan. Aivan loistavaa palvelua, oli todella miellyttävää asioida Soukan Sydämessä! Ja todella kauniit kimput ja vieheet saatiin. Lisäksi vieheet, ranneke ja tukkakukat oli pakattu todella kauniisti ja nimikoitu, että mikä on mikäkin ja mikä kenellekin. Mainiota! Harmi, että näistä kauniista paketeista ei taidettu tajuta ottaa hääpäivähässäköissä kuvia. Mutta siis, peukku ja lämmin kiitos Soukan Sydän-kukkakaupalle.

Tässäpä oli juttua kerrakseen, jatkan taas kunhan tässä kerkiän ja saan kuvia. On nähkääs paljon kerrottavaa niin polttareista (ihan PARAS päivä) kuin häistäkin (yksi elämämme HUIPPUHETKISTÄ).

Ensiksi mun täytyy nyt mitä syvimmin pahoitella hiljaiseloani. Olen ilmeisesti vaipunut talvihorrokseen. Perusteltakoon vaitonaisuuttani myös sillä, että olemme muuttaneet tässä puolitoista kuukautta sitten puolivalmiiseen rintamamiestaloon ja muuttaminenhan on tunnetusti ihan leppoisaa. Entistä leppoisammaksi muuttamisen teki tuo meidän pikkuherra, kun koko ajan piti olla toinen silmä pojassa ja käsi kiinni jossain lahkeennurkassa ettei se juokse tielle tai lampeen tai jotain. Että kiitoksia vain muuttoporukalle, mä en tosiaan tiedä miten me oltais selvitty omillamme. Vielä yksi (teko)syy blogini laiminlyöntiin on tämän talon remontoiminen, meillä ei mm. vieläkään ole kunnollista keittiötä tai kellarin portaita. Että hieman nyt valitettavasti olen priorisoinut tähän talon asioiden hoitamiseen.

Yritän kuitenkin kääräistä tämän hääblogiasian pakettiin toivottavasti vielä tämän vuoden puolella. Todennäköisesti epäonnistun. Nyt kuitenkin asiaan, eli polttaripäiväni raportoimiseen. Heräsin aamulla noin klo 6:30 ipanan kanssa ihan tavallisiin aamurutiineihin (ipana karjuu täyttä kurkkua kunnes ryömin peiton alta kohti pinnasänkyä, hampaiden pesua, aamupalan laittoa jne). En varmaankaan muuten kerennyt kertoa että aavistelin jo hyvän aikaa polttareideni osuvan 17. päivälle elokuuta, tämä kun oli Markuksen ainoa vapaa viikonloppu kuukauden sisällä ennen häitä. Kello kahdeksan aikoihin aloin jo olla varma, että "ei ne tänään tuu kuitenkaan" ja rupesin pukemaan itseäni ja ipanaa uloslähtöä varten. Markus nukkui yhä sikeästi. Kunnes. Se (=Markus) herää puol ysin aikaan. Vapaapäivänä. Kun on sen vuoro nukkua pitkään. Joo, me vuorotellaan aina kun mahdollista ipanan kanssa heräämisessä. Sitten se lampsii hammaspyykille ja pukee heti päälle. Yleensähän herra istuu aamupalapöydässä unikalsareissaan parikin tuntia hesaria selaillen, jos vain mahdollista. Busted.

Siitä vähän ajan kuluttua ovikello jo soikin ja NSA:n huippusalaisen vaimonkoulutusyksikön (VKY) erikoisagentti Pirkko Pöntinen* saapui noutamaan tulevaa vaimoa tiukkaakin tiukempaan koulutuspäivään. Päälleni sain camo-housut ja valkoisen tuunatun t-paidan, jonka selkään oli, epäilemättä huolella suunnitellen ja rakkaudella viimeistellen kirjoitettu tussilla VAIMOKOKELAS. Unohtamatta hei ihan kreisin näköistä huntua, jonka päälaella komeili morsiuspari. Siis Voilà!

Sitten olikin päivä täynnä kaikkea kivaa, mut laitettiin nätiksi ja vähän stailailtiin SOFiNAH:ssa Uudenmaankadulla. Nautittiin kuohujuomaa. Syötiin yltäkylläinen ja ennenkaikkea itse tehty brunssi ystävän kotona. Oli kuohujuomaa. Laitettiin jalalla koreasti (ja hikoiltiin kuin pienet possut) tanssikoulu BailaBailassa lattaritunnilla. Nautittiin vettä. Saunottiin, mulle tehtiin morsiustaikoja. Lisää kuohujuomaa. Laitettiin taas jalalla koreasti, tällä kertaa Virgin Oilissa. Oli jotain juomaa. Sain Haloo Helsingin Ellin nimmarin. Nukuttiin kaason kanssa yö Tornissa. Käytiin ahtamassa napa täyteen herkkuja hotelliaamiaisella, ei ollut enää kuohujuomaa, oli hyvää kahvia ja tuoremehua.

Niin ja suoritin päivän mittaan erinäisiä vaimokokelaan taitoja ja tietämystä mittaavia testejä ja kyselyitä, kuulemma pärjäsin diplomin arvoisesti.

Siis mulle järjestettiin kaikki tämä. Ihan käsittämätöntä. Että minun vuokseni oli nähty vaivaa ja suunniteltu, tehty varauksia, kokkailtu, ostettu asioita. Juu, tiedän että kuuluu vähän niinkuin konseptiin, mutta silti. Oikein sydäntä lämmittää. Mun ystävät on IHANIA, snif.

Vaikka ilma ei koko päivää ollutkaan kuin morsian, oli meidän porukka kuitenkin koko ajan aurinkoisen hyvällä tuulella. Oli kiva muistella keneen ystävistäni olen milloinkin tutustunut ja kerrata yhteisiä kokemuksia ja teinivuosien kommelluksia. Ainakaan minä en missään vaiheessa huomannut minkäänlaista aikataulun kiristymistä, vaikka kuulemma vähän kiirus tulikin tanssitunnille. Ja vaikka polttariporukka koostuikin muutamasta eri ystäväsetistä niin ainakaan päivänsankari ei huomannut mitään häiritseviä klikkejä tai varovaista kyräilyä tms mitä joskus olen ikäväkseni kuullut polttareissa tapahtuneen. Meillä oli oikein lämminhenkinen ja ihana päivä.

Loppuun vielä pari fiilistelykuvaa. Ja koska mulla ei itsellä ollut juuri mitään mukana, ei edes ehjää puhelinta niin räpsäisin innovatiivisesti polttarikansiosta parit fotot ihan vain tätä postausta varten. Olkaa siis hyvät.

Tyylinäytteet à la SOFiNAH. Mallissa parantamisen varaa.

Lasi ei päässyt tyhjenemään, sekös hymyilyttää.

Diplomivaimo.

Ja häistä saatte kuulla mitä pikimmin, kunhan saadaan kuvamatskua. Hyvää Lucian-päivää murmeliinit!

*Nimi muutettu, salainen agentti on salainen.

Tässä se vihdoin tulee, nimittäin tiivistetty kertomus hääpäivästämme. Aikaa on vierähtänyt ihan mukavasti, joten katsotaan kuinka hyvin kykenen eläytymään elämäni yhteen jännimpään ja onnellisimpaan päivään uudelleen. Nyt kun kuvatkin on saatu kuvaajalta niin eiköhän se ihan hyvin onnistu. Okei, me saatiin ne kuvat jo tammikuussa, mutta tämä rouva on potenut elämänsä väsymystä alkuvuoden eikä ole saanut aikaiseksi mitään. On muuten ollut aivan järkyttävän ankea talvi! Ainakin täällä Paimiossa. Märkää, harmaata ja pimeää. Oi kesä tule jo.

Sitten asiaan. Työnjako hääpäivän aamuna meni aika perinteisesti. Morsiamen ja kaason aika meni laittautuessa ja sulhasen bestmaneineen auton koristelussa, kylttien pystytyksessä ja muissa viime hetken tehtävissä. Poika kiikutettiin mummille jossakin vaiheessa päivää, en oikein enää muista missä. Aamu meni suhteellisen rauhallisesti ilman suurempia jännityksiä, mutta kyllä sitä herättiin aika kärppänä kun kello soi.

Tukasta tuli upea, naamasta tuli upea. Kampauksesta kiitos Kivenlahden Hiuspisteelle ja meikistä Ison Omenan Salon West Hairille. Pukukin saatiin päälle ilman pahempia ongelmia, vai mitä kaaso? Myös kaason tukasta tuli ihana ja meikkikin oli oikein kaunis. Kaason mekko oli ihana ja niin nappivalinta kyseiselle tyypille kuin olla ja saattaa. Koruasia oli tällä morsmaikulla jäänyt hääpäivän aamulle ratkaistavaksi ja niinhän siinä kävi että en löytänyt toista helmikorvakorua. On hukassa vielä tänä päivänäkin. Mutta ei se mitään, sitten mentiin ilman korviksia helmien koristaessa kaulakorun muodossa. Kaikille tuleville morsiamille vinkkinä ainakin itseäni suuresti auttanut mantra: "Tätä päivää ei pilaa mikään. Älä stressaa. Tästä päivästä tulee täydellinen, tavalla tai toisella. Tänään olen onnellinen. Jännittäminen kuuluu asiaan." Toimi minulla. Tosin eipä nämä meidän vastoinkäymiset suuria olleetkaan.

Autonkuljettaja "James" vaimoineen saapui hyvissä ajoin paikalle ja pääsimme lähtemään pienen valokuvaussession kautta kirkolle ilman suurempaa kiirettä. Kirkon pihalla oli jo muutama hyvissä ajoin saapunut vieras ja kurvasimme suoraan sakastin ovelle ja siitä sisälle. Ei muuta kuin odottelemaan. Jo muuten alkoi vatsanpohjassa tuntua. Morsiamen isä piti lopulta käydä hakemassa muun hääväen joukosta, oli ilmeisesti jäänyt suustaan kiinni. Ainahan sitä saa tosin odotella, että sen osalta ei mitään uutta auringon alla. Jännitys oli kyllä huipussaan siinä vaiheessa kun seisoin isäni kanssa kirkon ovien takana ja kirkonkellot alkoi soimaan ja odoteltiin ovien aukaisua. Sitten vain kanttorille merkki että paas soittaen, ovet auki, syvään hengitys, hymy naamalle (tuli kyllä automaattisesti) ja mars matkaan.

Kirkossa kaikki meni hyvin, "tahdon" tuli molemmilta suurempia pohtimatta, kumpikaan ei pyörtynyt, poika pyöri milloin missäkin osassa kirkkoa, jotkut taisivat hieman liikuttuakin ja Markuksen serkku lauloi pakahduttavan kauniisti What a woderful worldin. Sitten ulosmarssi, riisit ja autoon. Kaupan kautta hermosiiderit mukaan ja takaisin kirkon pihalle ottamaan pari kuvaa. Siinä menikin kauemmin kuin ajateltiin, toivottavasti vieraat eivät ehtineet tuskastua juhlapaikalla odotellessa. Pahoittelut kaikille viivästyksestä! Kuulemma ei ollut mitään ongelmaa ja vieraista oli mukava vaihtaa kuulumisia ennen juhlallisuuksien jatkumista. Tai niinhän ne ainakin sanoo.

Seuraavana vuorossa oli isäni nostama onnittelu- ja tervetulomalja ulkona, siirtyminen sisätiloihin ja kaason pikkuinfon saattelemana syömään. Menussa mm. linssipihvejä, ankkaa, kylmä- ja lämminsavulohta, salaatteja, perunaa tietysti. Ruuan jälkeen vapaata seurustelua. Tässä vaiheessa oli tapahtunut ilmeisesti jokin väärinymmärrys pitopalvelun kanssa aikataulujen suhteen, olivat nimittäin lähdössä pois kun meidän mielestämme kahvituksen aika alkoi vasta olla käsillä. No ei se mitään, ei tämä niin kutsuttu ongelma ilmeisesti vieraille näkynyt, kuulemma. Juhlaväki kakunleikkuun kautta kahville. Kaapin paikan määrään muuten minä. Suurikin yllätys? Kakku oli todella maittavaa, vaikka olikin "ihan tavallinen" hedelmäkermakakku.

Emme tosiaan halunneet tuutata päivää täyteen ohjelmaa, ja kahvin jälkeen mentiinkin suoraan puheisiin. Puheet olivat ihania, persoonallisia ja ajatuksella laadittuja. Koin ilmeisesti jonkun ruumiista irtautumisen niiden aikana ja pysyin täysin tyynenä, normaalitilassahan olisin vetistellyt hyvin vuolaasti. Saimme oikein hyviä neuvoja tulevaan avioelämään ja oli ihana kuulla "meidän jutusta" muiden näkökulmasta. Kaunis kiitos ja halaus puhujille.

Sitten ei muuta kuin vapaata seurustelua, häävalssit, jytämusat soimaan, kannat kattoon ja vapaata seurustelua. Valssia olisi ehkä kannattanut treenata enemmän ja sisäistää kappalevalinta. Nyt kesken rauhallisen valssahtelun valssin tempo nousi hetkeksi "hieman" ja meillä meni pasmat aivan totaalisen sekaisin. Mutta eipä sekään meidän spirittiä lannistanut, huumorilla sekin hoidettiin ja saipahan hääväki hyvät naurut.

Ilta ja koko päivä kaiken kaikkiaan meni todella nopeasti ja ainakin me nautimme täysin rinnoin. Toivottavasti myös muu hääväki. Ainoa harmituksen aihe oli tosiaan tuo ajan lentäminen, olisi ollut niiiiin mukava jatkaa iltaa vielä pitkälle ja vaihtaa kuulumisia sukulaisten ja ystävien kanssa. Kuten perinteisiin kuuluu, heitimme illan päätteeksi kimpun ja sukkanauhan. Sukkanauha aiheutti oikein ryntäyksen naimattomien miesten joukossa, hehe. Sitten autoon ja kohti Kartanokylpylä Kaisankotia, joka on profiloitunut tällaiseen wellness-tyky-kuntoutushommaan. Ihan ookoo paikka ja miljöö kaunis kuin mikä, me tosin käytiin siellä lähinnä nukkumassa ja syömässä huoneeseen kannetun aamiaisen. Aamulla totesin Markukselle, että olipa ihan todella kiva ja ihana hääpäivä, mutta on myös todella kivaa ja ihanaa että se on ohi. Ei makiaa mahan täydeltä, you know.

Tässäpä vielä pari kuvaa meidän päivästä, olkaa hyvät.

Isää muuten jännitti enemmän!

Pusu.

Hei me ollaan naimisissa!

Saatiin perinteinen riisisade.

Hetki ennen polkaisua.

Oli pakko ostaa tollaset ilmapallot kun meni niin meidän
väreihin. Olihan ne vähän hassut.

Söpöilyhetki.

Meni se valssi joten kuten.

Vielä kimpunheitto ennen lähtöä.

Ja sukkanauha matkaan myös.

Loppuun vielä tuhannet kiitokset aivan ensiksi häävieraille, teitte päivästämme taianomaisen! Kiitokset myös kaikille järjestelyihin osallistuneille, en todella tiedä miten ilman teitä olisi käynyt. Kiitokset kaasolle ja bestmanille, piditte meidät järjissämme, saimme teiltä korvaamatonta käytännön apua ja hoiditte hääpäivän niin sanotusti himaan, olitte korvaamaton apu. Kiitos Kristiina-serkku ammattimaisesta ja kauniista lauluesityksestä kirkossa. Kiitos valokuvaaja Otto Väätäiselle upeista kuvista ja kiitos Jameksen roolin hallitusta vetämisestä samaan aikaan. Kiitos T:mi Hippapuvun Helena Heikkilälle ihanasta pitsibolerostani. Kiitos vielä vihkipapille liikuttavasta seremoniasta sekä kirkon työntekijöille ohjelman mutkattomasta kulusta. Kiitos juhlapaikkaa vuokraavalle taholle hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Kiitokset maukkaista pitopöydän antimista sekä tarjoilusta Juhlapalvelu Merirosvoille. Kiitos vielä sään jumalille ehkä kauneimmasta syyskuisesta päivästä ikinä.

Siinä se taisi sitten olla, tämä blogi. Voi olla, että tulen tänne vielä huhuilemaan, joten älkää luulkokaan että pääsisitte jo meikäläisestä. Ainakin tämä saa nyt jonkin aikaa olla auki, jos jotakuta vaikka sattuisi tämmöisen höpinänurkkauksen olemassaolo hyödyttämään. Kiitos vielä teille rakkaat lukijat, mukana olosta ja myötäelämisestä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä (sorry, oli pakko!). *Halit!*

Hei kaikki taas! Ajattelinpa täälläkin käydä vinkkaamassa uutta blogiani. Ihan sumeilematta mainostan siis itseäni tässä. Tai ei se ihan uusi enää ole, on se olemassa ollut jo kauan mutta nyt vaan saatiin vihdoin julkaistua se. Kyseessä on rintamamiestalon kunnostus/remontointi/sisustus/puutarha jne. blogi ja tuttuun tyyliini tulen myös muita elämässämme tapahtuvia juttuja sinne laittamaan. Tai siis me tulemme, sillä myös mieheni kirjoittelee sinne. Tämän blogin kirjoittaminen on ainakin ollut tosi kivaa, ja kun tämä nyt pikkuhiljaa tulee tiensä päähän niin pitihän mun jotain muuta keksiä. Paitsi että remonttiblogin perustaminen oli miehen idea. Ja hyvä sellainen! Nyt kun aurinkokin alkaa lämmittää ja viime vuoden tapahtumista ollaan pikkuhiljaa toipumassa niin runosuonikin on alkanut jälleen pulputtaa.

Halusin kuitenkin pitää tämän blogin omanaan ja aloittaa remppajutut puhtaalta pöydältä. Jotenkin kai se sopii kuvioon, kun uusi blogi käsittelee isohkoa elämänmuutosta, heh. Ja hääjuttuja etsivät eivät törmää tapettivalintoihin ja sorkkaraudan heilutteluihin, ja toisinpäin. Win win kaikinpuolin siis, minun mielestäni.

Tervetuloa siis kurkkimaan, mikäli tyylini uppoaa edelleen ja uuden blogin aihe kiinnostaa! Tarjolla myös juonipaljastus! Joten klikatkaa osoitteeseen http://talviveraja.blogspot.fi/.

Takinkäännön malliesimerkki

Eron hetki

Sormusasiaa vol. 2

Ehkä oleellisin häihin liittyvä hankinta ikinä

Harvinaista herkkua

Kielimuureista ja tulkintarpeesta

Urku auki

Kevät keikkuen tulevi

Höttöbloggaaja tilittää riitelystä

Niin siis miksi avioitua?

Kirkkosäätö

Kevättä rinnoissa

Projekti "lastenruokapurkkien tuunaus"

Yllätyksellistä

Ne kutsut. Ja esittäytyminen.

Lapset häissä

Tehtävälistan tsekkaus

Ei otsikkoa.

Epäreiluinta ikinä.

Hankintoja

Etenee, etenee.

Tuore rouva ilmoittautuu sekä kommentit meikki-, kampaus- ja kukka-asioinneista.

Polttaripäivä

7.9.2013

Mainosmainos

Joni Hekkanen hankki leasingauton, koska ei halunnut sitoutua vuosiksi – vuokraamisen valitsee yhä useampi autoilija

Joni Hekkanen hankki leasingauton, koska ei halunnut sitoutua vuosiksi – vuokraamisen valitsee yhä useampi autoilija

Latest Images

Latest news - Upcoming INTA meetings - Committee on International Trade

C.Design liesituuletinmallisto